Pitikka vai psora, siinäpä pulma!

Tänään se sitten lähti virallisesti liikenteeseen; Espoon Keilaniemestä Helsingin Itäkeskukseen kulkeva pikaratikka. Mutta mikä tuoreelle lapselle nimeksi? Miltä mahtaisi pidemmän päälle kuulostaa sana pitikka vai pitäisikö sen olla psora, ettei sitä sotkisi sporaan, vai ihan jotain muuta? Siinä aihe mietittäväksi pimenevien iltojen ratoksi.

Varovainen kuulemma kuitenkin pitää olla; kyyti kulkee hiljaa ja usein, niin että silmät seljässäkin on tarpeen joka säällä. Vuoden 1862 Suomen ensimmäisellä junareitillä Helsinki–Hämeenlinna 161 vuotta sitten veturin puksutus oli kuuluvuudeltaan hieman eri luokkaa. Puhumattakaan Turun ja Helsingin ensimmäisistä raitiotievaunuista, joita veti kauramoottorilla kulkeva Polle kavereineen vuosina 1890–1891.

Turvallista matkaa!

Kesällä 2023 näytti vielä tältä. Kuva: Kirjatimpuri

Rapakon taakse

Juhani Branderin (s. 1978) romaani Amerikka alkaa vuodesta 1944, takaumasta sotalaivalla, jolla läntisessä saaristossa kasvanut Aino monen muun suomalaisen nuoren naisen kanssa on saksalaisen sulhasensa kanssa matkalla uuteen kotimaahan. Päiväkirjansa Aino on jättänyt lähteissään kodin lukittuun kirstuun. Laiva pysähtyy yllättäen Omenaisten saaren edustalla.

Tarina siirtyy vuoteen 1954. Keskenkasvuinen Kaarlo ja hänen ainoa tukensa ja turvansa Lahja-mummo asuvat saariston pienellä rähjäisellä sivutilalla äärimmäisen köyhyyden keskellä. Mummo elää paljolti omassa uskomusmaailmassaan ja jakaa luontokäsityksiään auliisti Kaarlolle. Mummo on kertonut Kaarlolle, että tämän äiti elää Amerikassa, joka on ihmeiden maa.

Kaarlo elää voimiltaan ehtyvän mummon kanssa tiiviissä yhteydessä läheiseen luontoon. Kun mummo tuntee olevansa lähdössä, hän antaa Kaarlolle lukitusta kirstustaan kirjan:

”Tää kuuluu sulle. Luet sitä, kun tulee ikävä, ja se tulee, koska se on ihmisen osa. Ei ihmistä voi jättää hymyilemään, jos se jää hymyilemään, niin pellot masentuvat, talot rappeutuvat ja maailma romahtaa.”

Elämän pelissä jo lähdössä huonot kortit saaneen sinnittely vaikeuksien keskellä on sydäntä särkevää luettavaa. Siihen eläytymisen kirjailija tekee taidolla.

Branderin kirjoittamia ovat myös esseeteos Miehen kuolema ja romaani Silta yli vuosien.

Kissalla on asiaa

Jostakin kaukaa, olemisen energiausvan seasta tipahtaa maahan kissan hahmon saanut Tutkija ja Henkiopas, jolle on edellisen tehtävän epäonnistuttua annettu uusi tehtävä tutustua ihmiseen, tässä tapauksessa Kirjailijan elämään. Tehtävässä onnistuminen saattaa mahdollistaa Tutkijan pääsemisen Ylemmälle Tasolle.

Katja Ketun (s. 1978) uusin romaani Erään kissan tutkimuksia liikkuu useassa eri aikatasossa; veljessodan aikaisista Suomen tapahtumista alkaen aina jatkosodan loppumiseen ja sen jälkeiseen elämään tapahtumapaikkana syrjäinen kylä rajan pinnassa pohjoisessa maankolkassa. Toisaalla liikutaan nykyajassa pohjoisesta kotoisin olevan Kirjailijan työn ja yksityiselämän haastavissa tilanteissa ja menetysten keskellä. Teos käsittelee myös kirjallisen työn epävarmuudessa ja usvassa elämisen puolta, joka on välttämätön paha ennen uuden idean syntymistä ja jonka vaativuudesta lukijoilla ei ehkä ole aavistustakaan.  Äänen saa vuorollaan Kirjailija, Tutkijakissa ja isoisoäiti Eeva päiväkirjansa muodossa. Katja Kettu taitaa pohjoisen ihmisen dialogin, jota on herkullista lukea.

Miksi juuri kissa on valikoitunut Tutkijan osaan? Perinteisesti kerrotaan, että kissalla on yhdeksän henkeä, joten lukija saattaisi kysyä, moneskohan tässä on Tutkijan kohdalla menossa? Sanotaan myös, että kissa putoaa aina jaloilleen, joka näyttäisi myös omien empiiristen tutkimusten mukaan olevan tosiasia. Monien kansojen, muiden muassa egyptiläisten, kreikkalaisten ja skandinaavien, mytologioissa kissalla on merkittävä ja arvostettu asema. Kissa on usein hedelmällisyyden symboli, monelle kipeä aihe, jota tämä romaani myös varoen lähestyy. Nämä ovat tietenkin vain arvailuja kissan osuudesta tämän tarinan syntyyn.

Mistä löytää ankeiden elämänolojen keskellä voimia jatkaa elämää ja omaa työtä, teos kysyy, ja mistä sen voiman ovat löytäneet edesmenneet naiset monessa polvessa jo tätä ennen. Vaikeiden vaiheiden jälkeen eläytyminen heidän kokemuksiinsa avaa romaanin Kirjailijalle tien mahdollisuuden uusien tulkintojen löytymiseen. Se havahduttaa Kirjailijan huomaamaan oman asemansa sukupolvien jatkumossa, jossa hän itsekin on täyttämässä omaa merkittävää tehtäväänsä.

Kairojen kosmopoliitti

Outi Hytösen kirjoittama elämäkertateos Kairojen kosmopoliitti – Annikki Kariniemen elämä ja teot kertoo pohjoisen kirjailijan, Annikki Kariniemen (1913–1984), vivahteikkaista vaiheista. Hänet tunnetaan aiheitaan Lapista ja eräretkistä ammentavana naiskirjailijana yli kolmekymmentä teosta käsittävällä tuotannollaan. Niiden lisäksi häneltä ilmestyi runsain määrin lehtikirjoituksia ja muita tekstejä. Elämäkertana Hytösen teos on kohdettaan ymmärtävä, arvostava ja myös historiallisesti kiinnostava.

Kariniemen ensimmäinen teos, Poro-Kristiina, julkaistiin vuonna 1952. Mielenkiintoista on, että Erik Blombergin ohjaama elokuva Valkoinen peurakin sai ensi-iltansa samana vuonna. Kariniemi korosti laajassa tuotannossaan ja elämässään luontoarvoja ja puhui jatkuvasti Lapin luonnonsuojelun puolesta. Hänet on haudattu omien toiveidensa mukaisesti Utsjoelle.

Aavasaksalla sijaitsee Ensio Seppäsen erityisesti Lapin naisten ja Annikki Kariniemen kunniaksi veistämä patsas, joka pystytettiin vuonna 1990.

Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä 1.10.

Miina Sillanpään (1866–1952), kansalaisvaikuttajan, kansanedustajan ja Suomen ensimmäisen naisministerin päivä (1.10.) on nyt ensimmäistä kertaa kalenterissa, ja se on liputuspäivä. Myös kansalaisvaikuttamisen päivää vietetään tänään.

Kristillisen perinteen 400-luvulta lähtien enkeleille omistettu mikkelinpäivä on tänä vuonna myös 1. lokakuuta.

kuva: Kirjatimpuri

Ketun kaupassa

Ketun kauppa – ja muita kettujuttuja on jatkoa Kaija Pannulan kirjoittamalle ja Netta Lehtolan kuvittamalle teokselle Kettujuttuja, joka oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2019.      .

Kirjassa on kolme kertomusta: Ketun kauppa, Ketun elokuva ja Ketun uni. Kettu on jäämässä eläkkeelle kaupanpidosta ja saa avukseen nuoren, työn tekemistä vasta opettelevan mäyrän. Kettu harrastaa kuvausta ja järjestää kuvaamistaan kohteista näytöksen metsän väelle. Viimeisessä ketun tarinassa puhutaan vanhuudesta, luopumisesta ja muutoksesta. Tekstin ja selkeiden kuvien avulla lapsen kanssa on mahdollista keskustella elämän eri ikävaiheista nuoruudesta ikääntymiseen saakka.

36 uurnaa

”Valitset sanan. Kirjaat sen esitietoihin. Se käydään läpi lähtevän vainajan kanssa, kysytään, onko hän yhtä mieltä. Tästä laaditaan sitten asiakirja.”

Näin Tuonen tytti käynnistää muistelun prosessin, jossa läsnä ovat hänen lisäkseen kertoja ja vainaja, kertojan äiti. Keskustelua eletystä elämästä käydään tyttären synnyinkaupungissa. Kertoja haluaa ymmärtää sukunsa, erityisesti äitinsä taustaa, myös omaansa; miksi kaikki lapsuudessa oli sellaista kuin oli ja miten se vaikutti kertojankin elämään. Vaikeista asioista, pienistäkin, puhuminen tai niistä puhumatta jättäminen on ollut merkityksellistä, kun asiat ja tapahtumat ovat kuitenkin sitoneet energiaa elämän muilta haasteilta.

”Vaiettu tarina on suurin, se on valtameri, ja suurten tarinoiden rinnalla kaikki pienet vaimenevat, pienet vaatimukset muuttuvat naurettaviksi, ihmiset alkavat muovailla itseään tragediaan valmiiksi, alkavat ottaa marttyyrin asentoja, asemia -tai taittuvat omaan pienuuteensa, tuntevat ei-yltävänsä mihinkään, etsivät lohtua pienuuden suuruudesta, alkavat toteuttaa vähäpätöisyyden, rikkonaisuuden, mustalampuuden käsikirjoitusta.”

Sirpa Kähkösen (s. 1964) uusimman romaanin, 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia, alkuosan nimi tulee kirjan kertojan perhehaudan mukaan, jonne hautaustoimen mukaan mahtuu 36 uurnaa, mutta jonne on haudattu vain neljä henkilöä; isä, äiti, veli ja sisar. Keskustelu kuolleen äidin kanssa vapauttaa kirjan kertojaa ymmärtämään ja hyväksymään taustaansa ja sen myötä rohkaisee kohtaamaan elämän uusia haasteita.

Sanoja opettelemassa

Tanakkasivuinen MUUMIEN 100 ensimmäistä sanaa – Iloinen luukkukirja tutustuttaa taaperoita erilaisiin lähiympäristön asioihin ja esineisiin kuvien ja luukkujen takaa löytyvien asioiden avulla. Aiheet liittyvät kotiin, ruokailuun, pukemiseen, luontoon, liikkumiseen, tunteisiin ja nukkumaan menoon. Sanat kaipaavat aikuiselta sanan merkitystä lapselle avaavan selityksen – esimerkiksi, jos kuvassa on yksi tai monta - , joten kirjaa on hyvä lukea yhdessä. Englanninkielisen alkuteoksen MOOMIN´S First 100 Words: A lift-the flap book on suomentanut Päivi Lehtinen.

Sata auringonkiertoa

Loukkuvaaran tilan aitan ovenkamanan päälle oli kaiverrettu vuosiluku 1912. Aitta oli ainoa rakennus, joka oli jäljellä, kun Sotikoffit, Jegor-ukki, Taila-mummo ja Aili-tytär, pakenivat sodan alettua Raja-Karjalasta ja saapuivat tähän autioituneeseen pihaan. Jo 1920-luvulla tältä paikalta oli muutettu Amerikkaan ja myös 1970-luvulla tästä pihasta lähdettiiin Ruotsiin leveämmän leivän perään. Vain vanhukset jäivät. Täältä on aina lähdetty, pitää osuvasti paikkansa tästäkin tapahtumaseudusta puhuttaessa.

Viimeksi mainitun muuton vaikutuksista kertoo Maritta Lintusen (s. 1961) uusin romaani Sata auringonkiertoa. Äänen saavat Sotikoffien perheen aikuisen Ailin molemmat lapset, nyt hekin jo aikuiset Leena ja Seppo, sekä Leenan tytär Monika, joka on jo syntynyt ruotsalaiseen kulttuuriin ja elää siinä luonnostaan.

Leena ja Seppo läksivät 1970-luvulla isän ja äidin mukana Ruotsin Göteborgiin täysin eri mielentiloissa. Leena oli innoissaan muutosta, Seppo ei halunnut lähteä ollenkaan. Isä oli saanut töitä Volvon tehtaalla ja äidillekin järjestyi työpaikka. Kesälomalle kotiseudulle tullessaan saattoi ajella upouudella Volvolla kylänraittia pitkin rinta rottingilla ja todeta, että alaspäin on kylällä menty. Mutta miten oli henkisen sopeutumisen laita?

Kiinnostavia samaistumiskohtia aiemmin ilmestyneeseen, aihetta käsittelevään kirjallisuuteen löytyy runsaasti Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylästä, Antti Jalavan Asfalttikukasta, Susanna Alakosken Sikaloista lähtien ja edelleen. Teema tarjoaa miltei loputtomasti mahdollisuuksia; aiheuttihan se aikoinaan suuria menetyksiä erityisesti itäisen Suomen pikkukylien ja sinne jääneiden ihmisten elinvoimalle ja sen lisäksi vaati omat uhrinsa sekä Ruotsiin sopeutuneiden että sinne sopeutumattomien elämässä.

Esikoinen

”Olen fiktiokirjailija. Ja tämä, mitä nyt kirjoitan, ei ole fiktiota. Tämä on totta. Ja samalla tiedän myöhemmin väittäväni, että totuus on muuntunut, että se vääjäämättä muuntuu, kun alkaa kirjoittaa, että kirjoittamisen prosessi itsessään alkaa muuntaa todellisuutta. Minun ei ole mahdollista kirjoittaa niin, etten muuntaisi mitään tekstin kokonaisuuden kannalta sopivaksi.” Näin toteaa Maria Peura uusimman romaaninsa alkupuolella.

Peuran (s. 1970) kolmas romaani Esikoinen kertoo lapsen sijoittamisesta asumaan kodin ulkopuolelle ja siihen päätymiseen johtuneista syistä, jotka kantavat kauas menneisyydenkin tapahtumiin. Eletään sekä takaumina pohjoisen lapsuudessa että tässä päivässä, nyt, mutta suunnataan katse myös tulevaisuuteen. Lapsi, joka reagoi huonoon oloonsa näkyvällä tavalla, pakottaa läheisensä katsomaan suoraan kuilun pohjalle. Kyseessä on myös sukupolvien jatkumo ja se, miten ihminen on oman perimänsä, sukunsa menneiden koettelemusten ja omiensakin tulkki, jonka jossain aikuisen elämänsä vaiheessa on huomioitava myös sisäisen lapsensa tarpeita ja vaille jäämisen kokemusta. Niin kuin Sting edelleen jaksaa laulussaan todeta: How fragile we are.

Peuran esikoisromaani On rakkautes ääretön on ollut Finlandia-ehdokkaana. Toinen, Kantajat-romaani vuodelta 2020, oli Runeberg-palkintoehdokas.

250 ilmastotekoa

Rinna Saramäki on tarttunut toimeen ja kirjoittanut tietoteoksen 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman – ja käytännön neuvoja siihen.  Kirjassaan hän antaa hyviä vinkkejä moniin ilmastoa säästäviin tekoihin, joita voi tehdä jokainen ympäristöstään huolestunut. Kirjan havainnollisten ohjeiden perusteella pääsee alkuun tekemään omassa arjessa sellaisia konkreettisia toimia, jotka vaativat lähinnä viitseliäisyyttä.

Nykyisestä kulutuksesta kirjoittaja toteaa, että ”kohtuullisen kulutuksen ylärajaa ei ole määritelty, vaikka aihetta ehkä olisi. Ihminen tottuu kyllä kaikenlaisiin nautintoihin ja alkaa pitää niitä perustarpeina, ja nautinnon kokemiseksi onkin sitten keksittävä vielä jotain ihmeellisempää.”

Saramäki tuo esiin erilaisia ilmastotekoja, jotka liittyvät luontoon, ruokaan, vaatteisiin, asumiseen, yhteisöllisyyteen, liikennöintiin ja talouteen, joten jokaisen makuun on kirjassa tarjolla arjen pieniä muutosehdotuksia ilmaston suojelemiseksi.