Sukupuita tutkimassa

Olli-Pekka Jauhiaisen (s. 1982) esikoisromaanissa Sukupuut puhutaan konkreettisesta metsäomaisuudesta, jonka aiemmin itäisestä pikkukaupungista lapsuuskodistaan Helsinkiin muuttanut kertoja on saamassa hallintaansa vanhemmiltaan. Mutta puhutaan paljon muustakin.

Tarinan tapahtuma-aika on viikonloppu, jonka aikana hieman vastahakoisesti perintöönsä suhtautuva mies matkustaa kotiseudulleen isänsä toivomuksesta. Isä on halunnut, että poika tulee kunnolla tutustumaan hänelle suunniteltuun perintöosaan.

Perille tultuaan kertoja huomaa kodissa tehdyistä remonteista huolimatta, että kodin ja vanhan yhteisön ilmapiiri on edelleen sama, mikä se oli hänen muutettuaan sieltä. Metsä ei miestä erityisemmin ollut innostanut, sehän oli ollut isän erityisen hellän huolenpidon kohde, ei hänen. Äiti oli, kuten ennenkin. Yhteys perinnöistä ja menestyksestä vaille jääneeseen vanhaan kaveriinkin oli ollut katkolla. Vai oliko sittenkin yhteistä, sellaista, jota toisen omistussuhteet eivät voisi rikkoa?

Jotain pientä muuttuu kertojan mielentilassa viikonlopun aikana. ”Täytyy löytää kaarnan pinnanmuodot, vaatteet sotkeva humus, kynsien alle työntyvä savi, neulasten terävät kärjet, tuulen helistämien lehvien tuoma rauha, puron rannassa kukkiva kullero, oravanmarjan lehdet.”

Aleksis Kiven päivä 10.10.

Häätoimis kaik´ hyörii ja pyörii, / Mut murheissa neitonen käy; / Hän itkee kotoo jättääksens / Mut vartoo toki sulhaistans, / Ja portilla pellon on sulhainen, / Jo loistavat leimuvat lyhteet.

Niin nousee nyt ankara pauhu / Ja riemusta hääsali soi. / Ei itke enää morsian, / Ei muistel menneit päivii hän, / Vaan väikkyvi tanssissa, kultasuu, / Ja päässään on kunnian kruunu.

Mut mennyt on ihana vuosi, / On mennyt, kuin unien maas. / Ja morsian nyt laulelee / Ja lapsellensa kertoilee / Mis löytyvi Onnela kaukainen, / Mis siintää sen korkeat vuoret.

                                 Aleksis Kivi: Nummisuutarit, Eskon häälaulu

Aleksis Kiven (1834–1872), Suomen kansalliskirjailijan ja ensimmäisen suomalaisen ammatikseen kirjoittaneen kirjailijan päivää ja samalla suomalaisen kirjallisuuden päivää vietetään 10.10.

Kirjallisuuden Nobel-palkinto unkarilaiselle

Kirjallisuuden Nobel-palkinto myönnettiin tänä vuonna unkarilaiselle László Krasznahorkaille (s. 1954). Kirjailijalta on suomennettu teokset Saatanatango (Sátántangó) ja Vastarannan melankolia (Az ellenállás melankóliája), suomentajana Minnamari Pitkänen. (www.yle.fi)

Pentti Haanpää 1905 - 1955

Pentti Haanpää 14.10.1905 - 30.9.1955

Harmaita pilviä, / virtojen juoksua, / soilta pursun / ja kanervan tuoksua, / auringon pälviä, / syksyn kuita, / vanhoja ukkoja, / tervaspuita; / naisen naurua / helmassa illan, / juopunut jätkä / korvassa sillan, / korttisakki, / pokka ja ventti. / Siinä on meillä / Haanpään Pentti.

Hänessä miestä / jokainen tuuma. / Ihmislämpöä. / Nauru kuuma.

  Turtiainen Arvo: Pentti Haanpää teoksesta Minä rakastan; Tilikirja (1955)

Mitä arjen onni mahtaa olla

Harry Salmenniemen (s. 1983) romaani Valohammas kertoo lapsiperheen arjesta sellaisena kuin sitä eletään; ihanana, tavallisena ja ajoittain myös raskaana. Kirjan kertoja käy dialogia lastensa ja kumppaninsa kanssa, yrittää seurata siinä sivussa myös maailmalta vyöryvää uutisvirtaa ja tuntee jo pelkoakin siitä kaikesta, mihin ei voi vaikuttaa lasten tulevaisuudessa.  Hän käy dialogia myös itsensä kanssa, ja on onnellinen, ymmällään ja ihmeissään tästä yksinkertaisesta ja täydestä elämästä, jota hän parhaillaan elää. Ja lapsista, jotka pitävät hänet väkisin maan pinnalla ja selväjärkisenä. Ihan työtöitäkin olisi välillä tehtävä, ja niitä voi käsitellä parhaiten hirtehishuumorin keinoin:

”Kirjailijan ammatti on masentava. Ulkoapäin se näyttää typerältä taistelulta maailmaa vastaan. Sisältä käsin se on jatkuvaa luovuttamista. Olen kuin poteroon kaivautunut. Elän maakuopassa viisivuotisen apurahan turvin. Minusta näkyy vain lapion kärki, kun yritän kaivaa juuri tietynlaista kuoppaa.”

Kuin kumpupilvenä kaiken yllä kertojan sanojen takaa pulppuaa vilpitön ilo, huumori ja tunne siitä, että elämä on parasta ja täyttä juuri tällä hetkellä:

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin minun saapumiseni, ja se on käsittämätöntä. / Lapset rakastavat minua liikaa. / Se aiheuttaa huimausta. / Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään.”

Syksyllä on aikaa tutkia tähtiä

Stuart Atkinsonin havainnollisesti kirjoittama ja Brendan Kearneyn selkeästi kuvittama lasten tietoteos Tutki tähtiä Milka-kissan kanssa (A Cat´s Guide to the Night Sky) johdattelee avaruudesta ja tähdistä kiinnostuneen lapsen ja aikuisen pimeinä ja pilvettöminä iltoina retkelle ja tuijottamaan niska kenossa kohti taivasta. Kirjan on suomentanut Sini Linteri.

Teoksesta selviää, että eri vuodenaikoina taivaalla näkyy eri tähtiä ja tähdistöjä; keväällä, kesällä syksyllä ja talvella on kaikilla omansa; esimerkiksi syystaivaalla ovat näkyvissä Iso karhu, Pieni karhu, Kassiopeia, Andromeda, Perseus, Kolmio ja Pegasus. Kirjassa selitetään myös, mistä kuun- ja auringonpimennys, tähdenlento ja revontulet syntyvät ja tutustutaan muihin planeettoihin ja avaruudessa kiertäviin satelliitteihin.

Nils Vikin viimeinen elinpäivä

Varttia yli viisi aamulla alkaa kyytivenettä vuonolla ajavan Nils Vikin viimeinen elinpäivä Frode Gryttenin (s. 1960) romaanissa Päivä jona Nils Vik kuoli (Den dagen Nils Vik døde). Aamu on aivan tavallinen, kuten hänen aikaisemmatkin aamunsa vuonon varrella. Ihmetystä sen sijaan tuottaa Luna, hänen koiransa, joka on ilmestynyt Nilsin kotiin, vaikka sen piti olla kuollut jo aikaa sitten. Rakkaan vaimonsa Martankin Nils oli joutunut hautaamaan aiemmin.

Nils kirjoittaa lyhyen viestin jo muualla asuville aikuisille lapsilleen, kahdelle tyttärelle. Sitten hän lähtee veneelleen, Marta-nimiselle. Hän on pitänyt aina lokikirjaa kaikista matkustajista. Monet heistä ovat jo kuolleet ja palaavat nyt hänen mieleensä, yksi kerrallaan. Hän on kuljettanut yksin matkaavia ja pariskuntia, kuuluisuuksia ja sellaisia, jotka olisi toivonut jättäneensä maihin. Hän on nähnyt ihmisten iloja ja suruja, onnettomuuksia ja onnea, ja niitä on ollut myös hänen omassa elämässään. Hän muistaa myös pikkuveljensä Ivarin ja ne asiat ja tunteet, jotka häneen liittyvät.

Vuonomiehen tarina on yksinkertaisen eleetön, vaikuttava ja silti eletyn tuntuinen, kuten Nilskin elämästään toteaa: ”Kertomuksen alettua sitä ei voi hallita. Kertomusta täytyy vain seurata viimeiseen hetkeen.” Tässä Frode Grytten taitaa viitata myös kirjailijan työhön. Teoksen on suomentanut Sanna Manninen.

Modernistin elämäkerta

”Ei tuomio, ei kielen soima, / rakkaus on suurin voima, / siipi, nouset, nostat sillä. / Muista, usein väkevillä / sielu sairastaa.

  Helvi Juvonen: ote runosta Joku puhuu, (Kääpiöpuu, 1949)

Kirkas ja hiljainen – Runoilija Helvi Juvosen elämä on Katri Viitaniemen kirjoittama teos Helvi Juvosen (1919–1959) lyhyestä ja huolien ja vastoinkäymisten kuormittamasta elämästä. Sairauden, rahanpuutteen ja monin tavoin koetun ulkopuolisuuden värittämä arkitodellisuus oli usein raskasta kantaa, mutta kirjailijan kutsumuksen Juvonen koki aina kirkkaana itselleen.

Viitaniemen kirjan Helvi Juvosesta voi katsoa kulttuuriteoksi. Se on mielenkiintoisesti kirjoitettu, monipuolisesti taustoitettu ja ensimmäinen elämäkerta tästä klassikoksi tulleesta modernistista. Monet Juvosen teokset saavat syvyyttä entisestään, kun on saatu tietää, miten vaikeissa oloissa ne on luotu.

Hyvästejä jättämässä

”Lapsen nauru on ohikiitävä hetki. Äiti kato kun mä hyppään! he huutavat ja sitten hyppäävät, ja kohta toivovatkin, ettei äiti katsoisi. Kenties hekin tietävät sen jo. Ettei lopulta ole mitään viisautta, edes äideiltä ei saa sitä kaidetta jota seuraillen voisi varmistua suunnasta.”

Näin ajattelee Satu Laatikaisen esikoisromaanin Hyvästi itä aikuinen minä-kertoja, joka on palannut lapsuutensa kotiseudulle Kainuuseen tapaamaan äitiään, viimeisiä elinaikojaan viettävää, vaikeita ratkaisuja tehnyttä naista. Äiti on aikoinaan lähtenyt yhteisestä kodista ja jättänyt lapsensa ja Kostamuksessa töissä olleen aviomiehensä. Paljon töidensä takia poissa viipynyt isä on eläessään ollut ruusujen ystävä ja löytänyt äidin lähdön jälkeen hetkeksi kumppanin rajan takaa.

Ristiriitainen suhde äitiin kannattelee Laatikaisen kertojan tarinaa alusta loppuun. Kertoja yrittää saada selville ja ymmärtää äitiä ja niitä ratkaisuja, joihin tämä elämässään päätyi. Mutta hän muistaa hyvin myös aikoja, jolloin perheen lapset olisivat kipeästi tarvinneet elämässään äidin läsnäoloa. Rinnan äitisuhteen käsittelyn kanssa kertoja yrittää selvittää omassa perheessään kärjistynyttä kriisiä, joka on sekin vaatinut välimatkaa etelästä koillisen rajanpinnan juurille.

Mikä tästä kirjasta jää lukijalle erityisesti mieleen, on se lämpö, suuri suru ja hyväksyminen, mitä Laatikaisen kertoja epätäydellisiä vanhempiaan ja vaatimatonta kotiaan kohtaan tuntee; ne ovat olleet hänen eväänsä maailmaan ja siinä kaikessa on koskettanut rakkaus puutteiden paljoudesta huolimatta.

Kaikki päättyy...

Hailuodosta kotoisin olevan Liisa Suomelan (s. 1984) esikoisromaanin Kaikki päättyy kevääseen tapahtumat sijoittuvat nekin saareen, sotien jälkeen ajalle, joka kestää keväästä seuraavaan kevääseen.

Tarinassa sotaleskeksi jäänyt Tyyne on hakenut mantereelta kotisaareen sodassa mieleltään järkkyneen ja parantumattomaksi todetun pikkuveljensä Aukun, jota hän on isosiskona aiemmin muutenkin hoitanut. Samalle merimatkalle osuu saarelle papin virkaan määrätty Johan ja hänen herkkäsieluinen vaimonsa Siiri. Näiden ihmisten tiet risteävät monin eri tavoin kuluvan vuoden aikana.

Erityinen asuinpaikka merkitsee sinne tuleville entisille ja uusille asukkaille monenlaisia haasteita. Suomela kuvaa herkkien ihmisten erilaisista lähteistä kumpuavia ahdistuksia tarkasti ja uskottavalla tavalla. Ymmärrettäväksi tulee sekin, että joidenkin osa luonnonvoimien keskellä karussa yhteisössä on pysytellä vahvana, jopa niinkin, että oma elämä on vaarassa jäädä elämättä.

Vähän sanoja, paljon sisältöä

Kotini mailla on / Elämän lähde. / Sen vesi tulee hopeisena vuoresta / helteessä kylmänä / jäissä jäätymättä / sen lepo on / jokahetkistä virtaa. /

Ja sinä joka sanot: eilenhän me kohtasimme, / kosketat huulillasi / uutta tuntematonta vettä, / et koskaan eilistä / et koskaan samaa.

Sirkka Selja (20.3.1920–17.8.2017): kokoelmasta Pisaroita iholla, 1978

Hän rakasti elämää

Vincent van Gogh (1853–1890)

Vincent van Gogh (1853–1890): Katu, Auvers-sur-Oise, 1890

Irving Stone (1903–1989): Hän rakasti elämää (Lust for life), 1934, elämäkerta Vincent van Goghista