Turkulaisen Vy Tramin (s. 1994) esikoisromaanin Stigman minä-kertoja on hapuillen itseään etsivä, epävarman tulevaisuuden ahdistama aikuistuva nuori. Ulkopuolisuuden tunne vähän kaikessa vaivaa eikä sitä helpota myöskään kahden kulttuurin ja kahden sukupolven erilaisuuden välissä selviytyminen. Harvat ystävätkin ovat kaikonneet kuka minnekin.
Äiti pitää huolta perheestä hoitamalla ravintolaa yhdessä uuden miehensä kanssa. Isä on ottanut suunnan toisaalle jo kauan sitten, mutta kertoja pitää haavekuvaa isästä yhä yllä. Veli edustaa tarinassa menestyjää, johon peilaamalla kertojan itseään kohtaan tuntema mitättömyys korostuu. Veli on aina valmis auttamaan, kun kiperä paikka tulee, ja se tulee usein. Kertoja huomaa myös pian, että kaikki ystävyys ei olekaan ihan aitoa, vaikka se ensin saattaa siltä vaikuttaa.
Nykypäivän nuoria ihmisiä kohtaan voi tuntea myötätuntoa, niin on maailma muuttunut heidänkin kohdallaan arvaamattomaksi, vai onko se aina ollut? Neuvoja ja ohjeita ryöpsähtelee netistä yli äyräiden, mutta niistä ei ole apua, jos kukaan ei jaksa, ehdi tai viitsi pysähtyä kuuntelemaan ja tukemaan.
Kun äiti kaiken jälkeen osoittaa edelleen ymmärrystä suunnasta haksahtanutta kertojaa kohtaan, tämän silmät alkavat aueta. Kun elämänsä raiteilleen saanut veli kirjan loppupuolella kertoo, että hänelläkin on heikot hetkensä, kertoja alkaa hiljalleen ymmärtää, mistä arkisessa elämässä oikein on kyse ja ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka jaksavat kannatella.
