Suviyö oli valkea, hiljainen. / Jo vaikeni laulut lintujen.
Sadat aarteet kukkain aarnion / ne kasteen hopeahelmiss’ on.
Vähän häilyy metsä heinien, / joku käy ohi kiurun tupasen.
Joku kulkee kautta kesäyön. / Ihan säikkyin lyö emo kiurun syön.
Emo kiuru raotti oveaan: / ”Kuka siellä? - meillä jo nukutaan.”
Kävi polkuaan neito ja onneaan / hän lauloi yöhön valkeaan.
Kukat taipui alla askelen / ja laulun onnenkylläisen.
Sydän pieni kiurun värähtää / sitä kuullen laulun helinää…
kunis sävelet hiljaa häipyy pois / kuin hopeiset tiu’ut soineet ois.
”Hän laulaa laulua armaalleen”, hymys kiuru tupaansa pienoiseen.
Yli sinisen salmen rantahan / joku souti neitoa vastahan.
Ja yö oli vaiti ja valkea niin. / Taas kiurun tuvassa nukuttiin.
Lauri Pohjanpää: Kiurun tupa, Metsän satuja, 1924
