Harmaja varis vaimoineen / asusti honkapuussa. / Siit oli kaunis näköala, / luontoa Suomen sievoinen pala. / Ja oltiin toukokuussa.
Toinenkin tuuhea honkapuu / siin oli lähellä aivan. / Siinäkin oiva pesimispaikka, / ylhäinen koti kotkalle vaikka, / jos näkee rakennusvaivan.
Harakkaherra rouvineen / tuli lentäen illansuussa. / - Tähän me jäämme jo ensi yöksi. / Ja nauroivat vekkulit ensi työksi. / Ja oltiin kesäkuussa.
Harmaja varis vaimoineen / seurasi salaa myötä. / - Se, se vasta on hienoa sakkia, / käyttävät silkkistä hännystakkia, / kun tekevät muuraustyötä.
Niin kulkivat päivät kultaiset / ja sujuivat suviset työtkin. / Suvituulonen tuuditti hellien noita / niin variksia kuin harakoita. / Ja valoisat olivat yötkin.
Isävaris se raakkui riemuissaan, / kun emo jo poikaset kuori. / Ja harakka hermostuneena jo huusi: / - Pidä, veikkonen, pienemmällä jo suusi, / kun hautoo rouvani nuori.
Isävaris se vastasi ilkkuen: / - Vai hautoo se hieno vasta! / Se homma on minusta myöhäistä hiukan, / vaan kenties hän saanut on ravinnon niukan! / Meill’ on monta jo pulskaa lasta.
Taas kerran noustessa auringon / isäharakka nauroi kuin hurja. / Emovaris hän tyrkkäsi kylkeen isää: / - No, nyt ne on saaneet perheenlisää. / Jo lopeta naurusi, kurja.
Niin varttuivat pienoiset kummallakin, / ne ain oli einettä vailla. / Oli perheitten kesken pientä kiistaa, / kun isät ja emot etsivät riistaa / noilla yksillä erämailla.
Varisemo se ensinnä poikaset toi / puun oksalle päivänvaloon. / Ja harakkaemo se ilkamoi: / - Noin rumia lapsia olla voi, kun kuuluvat toiseen taloon.
-Ei meidän lapsemme lainkaan saa / olla seurassa moisten moukkain. / Ne ovatkin säätyä huonompaa, / me etsimme seuraa hienompaa, / kuin tuollaisten tunkiotoukkain.
Ja sitten se oksalle poikansa toi / niin nauraen mielevästi! / Ja niill’ oli sininen silkkitakki / ja uusinta muotia untuvalakki / ja hohtavan valkea västi.
Ne poikaset keikkui ja keimaili / ja tanssivat taitavasti. / Vaan yltiöpäisin oksalta vieri, / se mukkelis, makkelis ilmassa kieri / ja muksahti maahan asti.
Ja siin oli lähde juurella puun / ja siihen se tanssija vajoo. / Sit ei huomannut lainkaan kotiväki, / emovaris sen vaaran yksin näki - / se tokkohan tuohon kajoo?
Varis taisteli pienen taistelun, / jopa pilkat se anteeksi antoi. / Ja pahan hän hyvällä kaiken kosti, / hän hukkuvan hellästi lähteestä nosti, / sen äitinsä helmaan kantoi.
Nyt alkoivat ajat armahat, / kun rakkaus vihan voitti. / Nyt käytiin vierailla naapurissa / niin ihmeen hauskoissa iltamissa. / Ja Metsola kannelta soitti.
Kun neuvoi harakka poikiaan, / niin kuunteli hartaana salo. / Se opetti äänellä kaikuvalla, / että arkisen harmaankin puvun alla / voi sykkiä sydän jalo.
Immi Hellén (1861-1937), Punaposki, Kultasuu – runoaarteita: Kesänaapurit
