Minä-kertoja, ikääntynyt taidemaalari asuu ja työskentelee yksinäisyyteensä tottuneena tilavassa kodissaan Hollannissa 1600-luvulla. Hänen ystävänsä, karttojen piirtämisellä vaurastunut Rijnvliet houkuttelee kertojan ottamaan riesakseen vielä yhden oppipojan, köyhistä oloista tulevan Jakobin. Jakob tulee mestarin oppiin ja osoittautuu hämmentävän lahjakkaaksi. Kisällityökseen Jakob saa maalata rikkaan silkkikauppiaan muotokuvan, johon hän onnistuu ikuistamaan – ei vain kasvoja, vaan myös asiakkaansa sielunmaiseman.
Jakobin intohimo maalaamiseen herättää vanhassa taidemaalarissa monenlaisia, syvän ihailun ohessa myös tuskaisia tunteita ja muistoja: ”Vaikka mestari puhui valosta, hän puhui myös elämästä. Hän sanoi, että tulee hetki, jolloin ihminen kulkee vuosien läpi ja näkee jokaisen tekonsa ja tekemättä jättämisensä. Hän kulkee, kunnes näkee valoa heijastavan pohjan.”
Joel Haahtelan pienoisromaani Sielunpiirtäjän ilta on, kuten hänen aiemmatkin kirjansa, monitulkintainen teos, tällä kertaa erityisesti kulttuurin ja taiteen merkityksestä humaanin ihmisyyden ja ajattoman kauneuden säilyttämiseksi.
