Toipuminen ottaa aikansa - enemmän taikka vähemmän, vaikkapa sairaudesta tai tunne-elämän kokemuksista, riippumatta siitä, ovatko ne olleet ikävänpuoleisia vai myönteiseen kallistuvia, sehän tiedetään.
Tästä kokemuksesta ja lähinnä kahden eri ihmisen siihen suhtautumisesta kirjoittaa Anni Saastamoinen romaanissaan ja mutta entä sitten, joka on kirjoittajan kolmas julkaistu teos. Kaksi aiempaa ovat Depressiopäiväkirjat (2017) ja Sirkka (2019).
Laila on nainen, jonka läheinen ystävä on kuollut äkillisesti vuosia sitten. Laila tuntee tapahtuneesta edelleen kalvavaa syyllisyyttä, vaikka ei ole voinut tapahtuneelle mitään. Luigi on mies, joka punkkaa välitilassa väljähtyneessä parisuhteessaan ja herää vasta, kun puoliso tekee ratkaisevan päätöksen. Tyhjän päällä ollaan eikä pelastajia kuulu.
Yritystä on, sitten kun on aikansa rämpinyt siinä ryteikössä, jolle on annettu erilaisia tulkintoja. Realismin suossa polviaan myöten aina jumittanut vanha kansakin tietää, että asioista toipumiseen menee ainakin se pari vuotta, monella paljon enemmänkin. Se aika on sekoiltava oman todellisuutensa kanssa, sitten alkaa ehkä valoa pilkottaa pärevasun pohjalla, korostus sanalla ehkä (kirj. komm.).
”On luotettava siihen, että aurinko nousee. Samaan tapaan kuin on luotettava siihenkin, että autoilijan noudattavat liikennesääntöjä, sydäntalven jää kantaa askeleen alla saareen kulkevalla jäätiellä, jonka alla suhisee talvinen meri. Jos kaikkeen lakkaa luottamasta, ei uskalla mitään.”
