Miten kaunista luettavaa ja katseltavaa on runoilija Tomi Kontion kirjoittama ja kuvittama kirja Kansallispuistojen kutsu! Näin penkkivaeltajasta saattaa tuntua jopa hämäävästi siltä, että riittää, kun lukee tämän kirjan, niin on jo suorittanut kuntoa vaativan eräretken. Kontio on vaeltanut kirjaansa suurimman osan Suomen kansallispuistoista ja tarkastelee niitä lähinnä patikoijan silmin, muitakaan liikkumisen lajeja silti unohtamatta. Vaelluksilla mukana on hänen poikansa, joskus myös tytär. Retkeilyn makuun päästäkseen ei etelän ihmisenkään tarvitse mennä sen kauemmas kuin Nuuksioon tai Sipoonkorpeen; jo niistä voi tämän rentouttavan harrastuksen aloittaa.
Paitsi luontokirja teos on autofiktiivinen siltä osin, että se käsittelee myös kirjoittajan omaa elämää, tuntemuksia ja muistoja, traagisiakin. Yhteys luontoon ja myös kulloiseenkin matkaseuraan tuntuu syventyvän ja herkistyvän jokaisen uuden vaelluksen aikana.
Se, mikä tekee tästä luontokirjasta erityisen nautittavan, on kirjoittajan käyttämä soljuva ja rikasilmeinen suomen kieli, josta pieni esimerkki kuvauksesta Syötteen kansallispuiston retkeltä:
”Kylmä tuulenviri tuntui ilmestyvän kuin tyhjästä. Se oli lähtenyt kaukaa pohjoisesta, vikuroinut pitkin tunturien kylkiä, kihnuttanut itseään vaaroja vasten ja kerännyt itseensä suomaiden tuoksua, kiemurrellut puiden lävitse ja osui nyt meidän niskaamme. Ja kun käänsimme päätämme, nähdäksemme kuka meitä kosketti, se läpsytteli poskiamme kylmillä kämmenillään.”
