Raskaan meren rantaan astuvat mummot / suuri huivi leuan ali solmittuna, / hennoilla, haurailla jaloillaan. / Yksin he istuvat rannalla / siirtämättä silmiään tai käsiään, / siirtämättä pilveä tai hiljaisuutta. / Säädytön meri repii ja reuhtoo, / kohottelee trumpettivuoriaan, / ravistelee sonninpartojaan. / Lempeät vanhatrouvat istuvat / kuin läpinäkyvässä laivassa / ja katselevat terroristisia aaltoja. / Minne he menevät ja missä ovat olleet? / He tulevat joka kolkalta, / he tulevat omasta elämästämme. / Nyt heillä on valtameri, / kylmä ja palava tyhjyys, / liekkien täyttämä yksinäisyys. / He tulevat kaikista menneisyyksistä, / taloista jotka tuoksuivat, / palaneista hämäristä. / Katselevat merta tai ovat katsomatta, / piirtelevät kiemuroita kepeillään / ja meri huuhtoo heidän kalligrafiansa. / Mummot kohottautuvat ja lähtevät / hennoilla linnunjaloillaan / kun pillastuneet aallot / lentävät alastomina tuulessa.
Pablo Neruda; Estravagario: Vanhat naiset ja valtameri, suom. Pentti Saaritsa
