Monen monta kertaa on tullut ihmeteltyä, mitä jonkun henkilön - tai jopa ihan itsensä - päärustingissa oikein tapahtuu, kun tulee hankkineeksi sekä omaksi että usein muidenkin läheisten käsittämättömäksi vaivaksi vanhan, päälleen luhistuvan hirsisen asumuksen, hylätyn koulun, entisen kaupan, rintamamiestalon tai isiltä perityn kesämökkinä toimineen ja vähintään epämääräiseltä haisevan rotiskon, ja päättää sitten korjata sen joko itselleen tai jopa koko perhekunnalleen asuttavaksi ympärivuotiseksi majoitukseksi. Vasta syksyn tullen sitten saatetaan yllättäen huomata, että asumuksessa ei ole lämmitystä eikä vesijohtoa ja näin ollen puuseekin on pihan perällä, jos sielläkään.
Kun rotiskoa on sitten vuodesta toiseen ensin purkanut, nostanut lattiat ylös, poistanut pinkopahvin jos toisenkin ja sitten kantanut haisevia kasoja kaatikselle, korjannut ja remontoinut, epäonnistunut ja purkanut, itkenyt ja hampaita kiristellyt, häätänyt hiiret, päästäiset, mönkiäiset ja kontiaiset omalle reviirilleen, uusinut tupajumin syömät hirret ja sateiden lahotttamat ikkunanpokat, kiertänyt kirppiksiä etsien tämän tiipiin tyyliin ja ajan henkeen sopivaa rekvisiittaa ja materiaalia, riidellyt lähisukulaisten ja tuttavien kanssa koko hankinnan järkevyydestä ja lopulta nöyrtynyt hankkimaan jopa ulkopuolista apua, onkin huomannut, miten remontti hiljalleen on tekeytynyt kuin ihmeen kaupalla kamari kerrallaan, vuosi kerrallaan kuin hämäläinen sahti. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun se kylän kaikkien tuntema luottomuurari on entrannut sen tuvan tulipesän käytettävään kuntoon ja siihen on ensimmäinen valkea sytytetty, alkaakin hämärästi tajuta, mitä tässä on tullut tehdyksi; on vähä vähältä tullut luoduksi KOTI, jonka jokaista lankunpätkää, lattianrakoa ja nurkkahirttä rakastaa lämpimästi kuin omia palelevia koipiaan, joille toivoo vain kaikkea hyvää ja hyvänlaatuisia villasukkia tässä elämän hitaassa juoksussa.
Yksi tällaisesta elämäntavasta kertova kirja on Leena-Kaisa Laakson Puutalotarinoita, jossa kirjoittaja vierailee 12 suomalaisen vanhan puutalon omistavan perheen luona eri puolilla Suomea. Kaikki talot ovat erilaisia, mutta yhteistä niille on niiden omistajien intohimo ja valmius vanhan miljöön korjaamiseen ja ymmärtävään entisöimiseen. Kunnostaminen on vaatinut valtavan määrän työtä, vaivaa ja vastoinkäymisiä, ja työ on kaikissa kohteissa myös koko ajan kesken ja tullee olemaankin, mutta näitä ihmisiä yhdistää myös ikivanha, viisas ja erityisesti hermostoa hellivä ajatus siitä, että tärkeintä on matkalla olo, ei päämäärän saavuttaminen.
