Tätä kirjaa ensituntumalta hypistellessä arveltiin, että kyllähän tämä nurmijärveläiskraatarin pojan elämäntarina jo aika hyvin tunnetaan, tarvinneeko tuota vielä kerrata. Kirja kuitenkin imaisi taikapiiriinsä niin nopeasti, että eipä aikaakaan, kun se jo oli luettu. Historioitsija Teemu Keskisarja (s. 1971) näyttää olevan niin tuottelias tekijä, että ihmetellä täytyy, ehtineekö tuo mies nukkua ollenkaan, jos katsotaan vaikka tässäkin blogissa viime vuosina käsiteltyjä aihepiirejä, joissa kirjoittaja on ollut tekijänä.
Saapasnahkatornin teksti on sujuvasanaista, viihdyttävää, mutta myös traagista kulkien kirjailijan elämän kivikkoista tietä ja kohden loppuaikoja. Kivestä löytyy monenmoista uutta tietoa ja aikalaisten anekdoottia hänestä kiinnostuneiden luettavaksi. Kesken kaiken lukemisen tulee hieman pelollakin mieleen, millaisia elämäkertoja voidaan meidän aikamme kiinnostavista henkilöistä kirjoittaa, kun kirjeitä ei enää rustata, sähköpostit on deletoitu sitä mukaa niiden tultua ja Twitterin tynkätarinat kadonneet pilvipalveluista. Vaikkapa tässä Keskisarjan kirjoittamassa tekstissä kuvataan Kiven Seitsemässä veljeksessä esiintyvää objektiivisuutta heikko- ja hyväosaisia kohtaan:
”Ihmishirviöitä ei ole, vain verenimijäpeikko. Pohjimmiltaan hyvä ihmiset tekevät vastoinkäymisten kautta parannuksen vielä paremmiksi. Kivi piti huolta koko sonnikarjasta loppuun saakka eikä kaatanut yhtäkään kehityspolun varteen. Rujompi kansankuvaaja olisi ylilastannut Simeonin myrkytyskuolemaan ja ajanut Juhanin kirveellä lumihankeen Venlan ja sikiöt. Mitä tuli yleisluontoisiin epäkohtiin, Kivi ratkaisi tilattoman väestön ongelman uudisraivauksella, Jukolan ja Impivaaran jaolla ja kahden torpan oikeudenmukaisella haltuunotolla. Vain Simeoni ”olentuu vanhaksi-sedäksi”, muut pääsevät isänniksi. Äärettömän onnellisessa lopussa seisovat talot, pellot, vaimot, lapset, ansaittu arvonanto ja merkityksellinen paikka hyvien ihmisten kylässä ja kotomaassa.”
