Kun isänsä kodissa tyttö / kävi lattiaa leveää,
ei tiennyt mikä on raskasta / ja mikä on keveää.
Ajoi markkinoille tyttö / huoletta, hatutta päin,
ja näki tanssivan karhun / hän joukossa ilveilijäin.
Vain kerran kun silmiin katsoi / hän karhua hyppivää,
hän tiesi mikä on raskasta / ja mikä on keveää.
Hän unohti isän ja äidin / ja lapsuuden unohti
ja ilveilijöiden matkaan / hän salaa katosi.
Hän karhun vierellä kulki, / sen kyljessä nukkui yön,
sen kanssa hän jakoi leivän / ja vilun, nälän ja työn.
Ja karhu, karhu tanssi, / kun tyttö rumpua löi,
ja niin kuin aurinko kuuta / hän karhun sydäntä söi.
Tie juoksi, vuodet kulki, / yhä temppuili ilveilijät,
ja keskellä tulen ja sauhun / soi hilpeät sävelmät.
Vaan heikkeni tanssiva karhu, / se kaatui kyljelleen,
ja enää nousematta / se lausui verkalleen:
"Oi, valon keskelle raudan / ja vainon vuosien
me synkkään aikakauteen / kannoimme ilveillen.
Ken hallitsee sydäntäni / sen veitsellä halkaiskoon,
sillä ainoa rikokseni / on rakkaus pohjaton."
Nyt särähti mandoliinit, / nyt vaikeni ilveilijät.
Oli tytöllä kädessä veitsi, / ja kalpeni katselijat.
Kun karhun huulilta juoksi / pisarat punaiset,
se tyttöön katsoi ja lausui / sanansa viimeiset:
"Oli rakkauteni sinuun / kuin matka perille.
Nyt hiljenee sydämen rumpu. / Oi, ota käsiisi se."
On tarina vanha, jo peittää / sen tomu hiljaisin.
Ja tyttökin unohti kaiken, / ja unohtui itsekin.
Marja-Leena Mikkola
