Kun amerikkalaisen Jill Santopolon romaanin Valo jonka kadotimme (suom. Inka Parpola) kansilehdellä luki Bustlen mainos, jossa sanottiin että ”nenäliinat valmiiksi, et pysty lukemaan kirjaa loppuun ilman niitä”, ostettiin tietysti paketillinen nenäliinoja ja ryhdyttiin tuota pikaa lukemaan kyseistä kyynelkanavat avaavaa teosta.
Lucy ja Gabe kohtaavat toisensa historiallisen tapahtuman häränsilmässä, syyskuun 11. päivän terrori-iskun tapahtumapaikalla New Yorkissa. Rakastuminen iskee kuin puuvartisella lekalla molempiin päähenkilöihin ja aiheuttaa koko elämän kestävän romanttiseen rakkauteen perustuvan henkisen riippuvuussuhteen. Sitä pitää hengissä nimenomaan se, että he eivät koskaan tule saamaan toisiaan, koska molemmat pitävät kiinni oikeudestaan keskittyä omaan uraansa eikä kompromisseihin ole varaa.
Lucy avioituu turvallisen ja tavallisen miehen, Darrenin, kanssa, perustaa perheen ja on elämäänsä melko tyytyväinen, tosin kuvitellen silloin tällöin eli aika useasti miehensä tilalle kiinnostavan ja hänet moneen kertaan hylänneen Gaben, mikä tosiasia näyttää unohtuvan Lucyltä joka käänteessä. Gabe taas kulkee sotakirjeenvaihtajana kaiken aikaa yhä vaarallisempiin maisemiin, mutta käy toki silloin tällöin tarkistamassa, onko entinen rakastettu vielä häneen koukussa, kunnes vihdoin päästään loppuratkaisuun, joka vapauttaa Lucynkin elämään omaa elämäänsä.
Kirjan lukemisen jälkeen tuli vähän samanlainen olo kuin edellisen kirjoituksen elokuvan jälkeen eli että aika kevyttä kamaa oli tämä opus. Tässä osoitteessa ja tällä lukemalla alussa suositelluille nenäliinoille ei ollut käyttöä.
