Kirjatimpurin aiemmissa pääsiäisen seudun postauksissa on ihasteltu narsisseja (KT 13.4.2017), muisteltu kansanperinteen pääsiäistapoja (KT Lankalaulantaa 26.3.2016) ja analysoitu kiinteästi pääsiäiseen liittyvän lampaan olemusta (KT Tuku, tuku, lampaitani 4.4.2015).
Nyt puhutaankin munan, pääsiäisen ehdottoman herkun, kunniaksi sen tärkeimmästä tuottajasta eli kanasta. Nykyiset kesykanat polveutuvat jo ammoisista viidakkokanoista, ja jossain vaiheessa nälän mouriessa suolenpäässä keksittiin, että niiden munia ja lihaa voi syödä ja että niitä voi käyttää myös lemmikkeinä. Broilerit ovat lihotuskanoja, jotka ovat joutuneet antamaan nimensä myös poliittisille broilereille, mitä se sitten merkinneekin. Kanamainen käytös taas kummunnee kanan tavasta tepastella pihalla niskojaan nakellen ja nokkien sitä sun tätä ja sen kotkotuksesta, josta ei aina saa selvää, mistä on kyse. Ehta suomalainen kana on ollut menehtymäisillään sukupuuttoon, mutta tämäkin asia alkaa onneksi korjaantua.
Kana rakastaa nukkumista öisin orrella muiden lajitoveriensa kanssa tiiviissä rintamassa. Jos kanoilla on liian vähän henkistä tilaa, kanalaan saattaa munimisen ohella pesiytyä sangen ruma tapa nimeltään nokkimisjärjestys, ja sekin on saanut luovuttaa nimensä eräälle ihmiskunnan oudolle tavalle, josta pois opittakoon. Enimmältään kana on kuitenkin siivo ja harmiton kotkottaja, joka putkauttaa päivittäin pimeässä pesässään ison solun eli munasen, joka voidaan ennen syömistä joko paistaa tai keittää ja värjätä iloisin värein varsinkin pääsiäisenä tai jättää tyystin värjäämättä. Kanat eivät muni suklaamunia, vaikka joku lajia tuntematon saattaisi niinkin väittää. Kanalassa asuu usein myös kukko, joka on koiraspuolinen kana ja joka on joskus aikojen alussa ohjelmoitu toimimaan digitaalisena herätyskellona etenkin aamuvarhaiseen aikaan.
