Jos nyt vielä luultaisiin, että tuo jouluinen, punanuttuinen, hiippahattuinen porolla itseään vedättävä köpöttelijä olisi laadultaan ainoa suomalaisen perinteen pukeista, niin korjataanpa hieman tuota tulkintaa Kansanrunousarkiston tietämyksen voimalla;. pukkejahan näyttää riittävän joulun seutuun aivan vilisemällä.
Köyripukki tuli taloon jo kekrin aamuna puettuna nurinpäin käännettyyn turkkiin. Hihassa hänellä sojotti kirves, keritsimet ja lusikoita, ja tapanansa oli pelotella lapsia.
Pyhä Nikolaus taas kävi 6.12. perheissä muistamassa lapsia. Hänestä on aikojen saatossa sitten muotoutunut tämä nykyinen punapalttoo.
Risu-Tuomas eli Piiskan-Paavo nurin käännetyssä turkissaan, noettuine kasvoineen risukimppu kainalossa, kulki taloissa 20.-21.12. pyyteli juotavaa ja kyseli, olisiko näköpiirissä ilkeitä lapsia.
Joulupukki tuli aattoiltana, mutta ei tuonut lahjoja. Tuohinaama, sarvet ja parta muistuttivat oikeata pukkia, jalat oli tehty kepeistä, häntänä vihta. Nuoriso meuhkasi usein pukin kintereillä ja vanavedessä.
Tapanipukillakin oli turkki nurin ja hännäksi oli asetettu tervattu vihta. Mentiin talosta taloon porukalla ja pidettiin hauskaa.
Smuutti oli joulun ja uudenvuoden välissä kuljeskeleva naamioitunut pukki. Smuutti oli rauhoitettu olento, joten vanhoja kärhämiä voitiin sopia tänä aikana, ja kuriton nuoriso mukana, tietenkin.
Nuuttipukin nahkaisessa naamarissa oli reiät silmiä, nenää ja suuta varten. Jalatkin oli saatettu ympäröidä nahoilla. Jos talosta ei irronnut kulkijoille sahtia, pukki nappasi sahtitynnyrin tapin mukaansa.
Lähde: Joulupilke, SKS, 1998, toim. Juha Nirkko
