Te värit nöyrät, odotusta täynnä, / näin käsin varovin ja varmoin sentään
ma teidät lasipintaan levitän.
Maailman suuren meren siihen maalaan, / sen suuren meren, josta vihrein hiuksin
maanosat niinkuin unet nousevat.
Ja niitten halki tummat joet ujuu, / ja kaupunkeja kohoaa ja vaipuu,
ja vuoret kulkee ruskein juovaviitoin, / ne ruskein viitoin mereen vaeltaa.
Ma linnun maalaan kaikki laulut suussaan / ja kalan kaikki vedet hartioillaan
ja karhun kaikki raivo kämmenessään
ja käärmeen kaikki myrkky kielellään. / Ja vielä aivan pienen kukan maalaan,
kuin uinuis siinä keväät tulevaiset
ja sateen siunaus ja päivän lämpö / ja siemen sataan kukkaspolveen uuteen.
Ma sitten siveltimeen hienoon tartun, / hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan / ma verkon olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee / ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,
kalliohuiput laaksoihin se liittää / ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla, / ei mikään milloinkaan voi olla toisin,
ja ikuinen on kaiken yhteys.
Niin viimein auringolle sanon: paista! / Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän / näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee / maailma niinkuin alku-unessas!
Aila Meriluoto, Lasimaalaus
