Niin vain sattuivat tänä vuonna kolmet bileet samalle päivälle, kun on vielä laskiaistiistaikin, joten nyt voi hyvällä syyllä ottaa Kalevalan kouraan ja mennä laskemaan mäkeä ja luikuria sieltä kirjasta saman tien.
Elias Lönnrot (1802 - 1884) teki suurtyön suksiessaan talvisin teillä tietymättömillä ja kesäisin vesillä viertymättömillä pitkin Vienan-Karjalaa keräten sitten runoja kansan suusta, kun kerran kansa ei aina oikein hänen pätevistä lääkärintaidoistaan piitannut. Uskoivat vain omiin poppamiehiinsä ja -naisiinsa ja verenseisottajiin ja käärmeennahalla ja karhunhampaalla parantajiin. Niin vain keräsi aimo annoksen runoutta ja kas, huomasi, että niistähän saa yhteen ymppäämällä ihan kelpo juonikertomuksen. Josta sitten koosti tämän Kalevalan, jota kouluissa ja muuallakin edelleen syystä ja innolla tankataan, jos siitä alkuperäisestä kielestä jotain vielä ymmärretään. No, onneksi on kaikenlaisia selkoversioita ja helppoja painoksia, jotta jokainen saa käsitykseensä sen, mistä tämä iki-ihana eepos oikein kertoo; kahden ökykylän välisestä valtataistelusta ja vastakkainasettelusta, juonimisesta, vallasta ja sen anastamisesta, sodasta ja rauhasta, yliluonnollisista voimista, kuolemasta ja elämästä, köyhyydestä ja rikkaudesta, ihan mistä ikinä ihmisten välinen elämä muodostuu ja millaisia ristiriitoja, onnenhetkiä, toiveita ja haaveita siihen liittyy.
Niin on monta luonnetta kuin on ihmisiäkin tässä eepoksessa. Kiinnostava hahmo muiden muassa on Märkähattu karjapaimen, joka Pohjolan talossa säästyy ainoana Lemminkäisen käytyä siellä taas kerran sotaretkellään sohimassa. Ei ole juuri paljoa opittu niistä ajoista lähtien. Onhan siellä myös Lemminkäisen äityli, Kullervo kivisine leipineen, on Väinämöistä, Joukahaista, Ainoa, Ilmarista, Saaren Annikkia, Pohjolan emäntää, Louhea, Pohjolan tyttäriä roppakaupalla ja vaikka kuinka paljon muuta riehakasta ja hyvin tunnistettavaa väkeä, ja kaiken lopuksi Marjatta, matala neiti, joka pisti omalla ratkaisullaan itse herra Väinämöisen lähtemään sinne, missä pippuri kasvaa. Sieltä löytyy myös Sampo, ihmekone Iivantiirasta, joka jauhoi yhden purnun syötäviä, toisen purnun myötäviä ja kolmannen kotipitoja ja jolle lopuksi kävi kaikkein onnellisimmin; se kun putosi mereen ja hajosi sen tuhannen sipaleiksi ja merten rikkaudeksi ihan kaikkien nautittavaksi.
Lönnrot oli aikamoinen ihmekone itsekin. Kerrotaan hänen osanneen puhua neljäätoista kieltä. Lääkärintoimensa lisäksi hän kirjoitti virsiä, valisti kansaa, toimi lehtimiehenä, harrasti musiikkia, kehitti suomen kieltä ja sanastoa, suomensi teoksia ja ehti myös Helsingin yliopiston suomen kielen professoriksi jossain välissä. Että jotta ei olisi tätäkään blogipostausta pystynyt kirjoittamaan ilman Eliaksen myötävaikutusta. Tattista vaan, Elias, ja ansaittua juhlapäivää!
Kalevala vuodelta 1921, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura