Väinämöisen laulu
Ei iloja monta ihmislapselle suotu: / Yks kevään riemu / ja toinen kesän / ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. / Kyntää, kylvää, / korjata kokoon, / levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu: / Yks sydämen suru, / elon huoli toinen / ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. / Ystävä pettää, / elämä jättää, / taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.
Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, / riemuja muita / ja murheita muita? / Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, / en kaloja meren, / en kukkia nurmen. / Laulan ma siis, mit’ on ihmisen laulaa suotu.
Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, / ei esiintuoda. / Sankarin sopii / laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, / miten kipinät syttyy / ja jälleen sammuu / ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.
Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, / katinkultaa, / laineiden läikkyä. / Sankarin laulaa sopii niin kuin meri, / suurena, pyhänä, / peljättävänä, - / lempeenä niin kuin lepäävä yö yli maiden.
Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. / Yksi on laulu / ylitse muiden: / ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. / Kansat katoo, / ei katoa mahti, / jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.
Eino Leino, Kangastuksia, 1902
