Äitienpäivää ajatellen luettiin Antti Ritvasen tuore ja toisenlainen Miten muistat minut -romaani, joka kertoo boheemista kirjailijaäidistä ja hänen nyt jo aikuisesta pojastaan sekä pojan että äidin suulla. Kirja alkaa nykyhetken tapahtumista ja etenee takaumin pojan lapsuudesta aikuisuuteen.
Äitsykkä on taiteilija ja hengeltään nomadi, joka ahdistuu joutuessaan elämään samassa paikassa ja pysyvissä olosuhteissa. Lapsi on jo pienestä oppinut tulkitsemaan äidin mielialoja, jotka vaihtuvat tiheään kuin keväiset säät, yrittänyt elää niiden mukaan ja kerjätä huomiota, silloin kun se on ollut mahdollista. Äidistä ei oikein saa otetta, kun hän on aina menossa; matkoilla, kokemassa, kirjoittamassa tai juhlimassa. Jonkinlaisen turvan ja selkänojan pojalle antaa isän ja tämän uuden kumppanin rauhallisempi elämänmeno.
Äidin merkitys pojalle korostuu entisestään juuri äidin poissaolon vuoksi; poika joutuu kuvittelemaan äidin itselleen. Äidin ja pojan joskus eroottiseksikin tulkittava suhde kulkee rakkauden, suurten pettymysten, epätoivon, syyllisyyden, vihan ja anteeksiannon välillä. ”Tartun äidin ojennettuun käteen. Äiti vetää minut itseensä kiinni, pyörimme hiljaa kevätauringon matolle maalaamalla vinoneliöllä.”
Teos on mielenkiintoinen; se kannattaa lukea vaikka kannanottona siihen äitylihehkutukseen, johon entistä enemmän mainostajien ylipuhumina vuosittain osallistutaan. Jäitä hattuun, mutsikin on onneksi vain ihminen hyvine ja huonoine ominaisuuksineen; kukapa haluaisi tulla ylistämällä alistetuksi. Kyllä äitsykkää ja iskää silti voi juhlia, koska juhla aina ylentää ja nostaa pois arkipäivästä.
Stadin slangia tutkivan Heikki Paunosen sanalistoilta löytyy liuta äitiä tarkoittavia sanoja, mm. ahku, emo, eukko, käring, maamuska, maistraatti, mammeli, mehumaija, morsa, mude, mudero, mihvi, muffe, äitee, ämyli ja niin edelleen, muista murteista puhumattakaan, joten suuria tunteita herättävästä henkilöstähän – välillä vihasta raivon kautta rakkauteen ja lopulta toivottavasti ymmärrykseen - on kyse tänä sunnuntaina.
