Nummisuutarit, Aleksis Kiven kirjoittama ensimmäinen suomenkielinen huvinäytelmä vuodelta 1864 on yksi kansallisista ikoneistamme. Syvälle kansan kuvallisiin mielen kerroksiin on iskostunut ensin teksti, sitten sen elokuvaversiot vuosilta 1923, 1938, 1957 ja tv-näytelmä 1967, ja kaikki Kiven tekstiä kirjaimellisesti kunnioittaneet näyttämölliset tulkinnat. Jotain sellaista sopi odottaa tästäkin Kansallisteatterin esityksestä.
Täytyy olla hullunrohkea, jota ohjaaja Janne Reinikainen ilmeisesti on, jos ryhtyy modernisoimaan ronskilla kädellä tätä näytelmää. Mutta miten kävi, mitä saatiin? Tuloksena on aivan uudenlainen tulkinta, juuri tähän aikaan sopivaa yhteiskuntakritiikkiä, muukalaispelkoa, outoa ja kummallista symboliikkaa, joka sopii ajankohtaan kuin nyrkki nenään: mustat ja uhkaavat varjokuvahahmot, sukupuoltaan vaihtanut Kreeta, kansainväliset hääpippalot viivanvetoineen, eroottinen kohde Mikko Vilkastus, Iivarin painajaisista ikoniset Suomi-kuvat Haavoittunut enkeli, Lemminkäisen äiti ja muut, vilahtelivat kuin mainosmaailman tällit katsojan alitajuntaan.
Uudenlaista oli myös Eskon traagisten tuntemusten tuominen keskiöön ja niiden käsittely myös ei-komediallisin keinoin. Siinä Aku Hirviniemi, jolla varmasti on tässä näytelmässä kovat paineet osoittaa olevansa muutakin kuin koko kansan tv-pelle, on aito ja vakuuttava. Hänen Eskonsa, sosiaalisesti kömpelö, small talkia osaamaton yksinkertainen ja sinisilmäinen mies, jota on narutettu mennen tullen ja palatessa ja joka lopulta vihapäissään menettää kontrollinsa, herättää suurta sympatiaa. Fyysisesti vahva, mutta tunteidensa kanssa täysin hukassa oleva mies näyttäytyy katsojille syvästi traagisena hahmona. Näytelmän loppuratkaisukin, joka poikkeaa Kiven tekstistä, on loogista jatkoa epätoivoiselle tilanteelle.
Kati Lukan suunnittelema lavastus oli hieno, ja koko ensemble muutoinkin eheä ja vaikuttava. Timo Hietalan suunnittelema musiikki osui kohteeseensa. Vai mitä muuta voisi ajatella vaikkapa häiden riehumiskohtauksen jälkeisen kaaoksen hiljentyessä, kun ämyreistä alkaa soida Anki Lindqvistin vuonna 1967 levyttämä herkkä ja ihana Niin aikaisin?
Reinikaisen Nummisuutarit olettaa, että katsoja tuntee näytelmän juonirakenteen, sen verran viitteellinen se on. Joten jos haluaa saada näytelmästä kaiken irti ja enemmänkin, kannattaa virvoitella näytelmän juonikuvio pintamuistiin ennen teatteriin menoa.
