Pertti Lassilan toinen romaani Armain aika kuvaa kolmen sukupolven kokemuksia sodanjälkeisessä Suomessa. On isoisä, Kaarlo, jonka elämänkokemukset kantavat kaikkein pisimmälle, on hänen vaimonsa sisar Kerttu, joka on työssään laivaemäntänä joutunut näkemään maailmaa, vaikka omien sanojensa mukaan vain keittiöstä käsin. On isoisän aikuinen tytär Eila, joka kantaa raskasta henkilökohtaisten menetysten taakkaa, ja on hänen poikansa, keskenkasvuinen Kimmo, jolle elämä ihmeineen on vasta aukeamassa. Mutta mukana ovat myös ne, joita ei enää ole; isoisän vaimo Anni ja Eilan molemmat sodassa menehtyneet miehet, ja heidän painoarvonsa elossa olevien elämässä tuntuu ratkaisevan suurelta. Näistä aineksista Lassila rakentaa lukijalleen verkkaisesti avautuvan, mutta hyvin tarkkanäköisen maiseman. Kuvauksen tarkkuus ja yksityiskohtaisuus on tuttua jo hänen ensimmäisestä romaanistaan Ihmisten asiat, hienovaraiset viittaukset kirjallisuuden klassikoihin antavat tarkalle lukijalle mukavia ahaa-elämyksiä.
Isoisälle suuren elämänkamppailun aineksia on aiheuttanut ennen muuta toiveikkaasti alkaneen avioliiton kylmyys ja ajalle tyypillisesti sen kestäminen, koska suhteesta oli kuitenkin lapsi ja eron ottaminen ”ei kuulunut asiaan pankissa eikä siinä piirissä, jossa minun oli oltava ja tahdoin olla”. Hän oli oppinut läksynsä bisnesmaailmassa, jossa tiedetään, että ”oli huono aika tai hyvä aika, aina on niitä, jotka voittavat, ja niitä, jotka häviävät. Jos on paljon häviäjiä, voivat voittajien voitot olla suurempia kuin silloin, kun on paljon voittajia ja vähän häviäjiä”. Tätä periaatetta noudattaen hän on myös hankkinut omaisuutensa. Vaimon kuolema tuntuu hänestä edelleenkin lähes sopimattomalta.
Kertun isojen asioiden joukossa on kysymyksiä naimattomuudesta, lapsettomuudesta ja siitä tunteesta, että on vain suorittanut elämän jollain tapaa, ei ole oikeasti elänyt sitä. Aikuinen Eila, kaksi miestä sodalle menettänyt leski, on joutunut kamppailemaan itseensä pesiytyneen surun ja siitä toipumisen kanssa. Iloinen, onnellinen ja omien sanojensa mukaan lapsekaskin nuori morsian muuttui surun myötä siksi, mitä aika silloin edellytti. Toinenkin avioliitto päättyy miehen kuolemaan, mutta siitä Eilalle jää lapsi, poika, joka antaa hänelle elämiseen tarvittavia voimia.
Poika, Kimmo, kulkee luonnossa ja tarkkailee kaikkea, mitä ympärillä on, ihmetellen ja ihastellen. Puukollaan hän vuoleskelee kaarnaveneitä ja muita pikkuesineitä. Hän vangitsee raajarikon lokin, jonka ottaa elätikseen. Kun lokin siipi paranee, se katoaa taivaalle yhdeksi tuntemattomaksi linnuksi satojen muiden joukkoon. Elämän arvaamattomuus riipaisee poikaa, koska lokki ei palkitse hänen huolenpitoaan millään tavalla, katoaakin hänen poissa ollessaan. Valkea ja viaton lokki kohoaa vapaana siivilleen kuin ennakoiden pojan kaukana siintävää tulevaisuutta.
Lassila kuvaa vähäeleisen pienesti ihmisen suurta sisäistä kamppailua: ”Pienten asioiden kanssa tulee toimeen ja niitä voi yrittää käsitellä ja hallita ja siinä usein onnistuukin, jos tietää, mitä tekee. Mitä isompi asia on, sitä painavampi se on, eikä sitä voi paeta tai unohtaa. Se on omassa itsessä, siitä ei pääse eroon, ja silti on juostava kovempaa ja kovempaa ja koetettava pysyä pystyssä.”
