Asif Kabadian ohjaama yli kaksituntinen elokuva Amy jazzlaulaja Amy Winehousesta hiljentää katsojansa. Tämä dokumentti tuli Suomen ensi-iltaansa 10.7. Ohjaaja Kabadia on voinut käyttää valtavaa määrää erilaista aineistoa kootessaan elokuvaansa. Jopa teinivuosien synttärivideot on otettu käyttöön, samoin tekstiviestit, studiosessiot, osin surullisenkuuluisat konserttitaltioinnit, lomavideot ja paparazzien säälimättömien ajojahtien otokset, joten aineistossa on luultavasti ollut runsaudenpula; mitä käyttää, mitä jättää pois, että kokonaisuudesta tulisi mahdollisimman eheä.
Winehouse eli musiikille ja musiikin kautta; hän oli musiikkia. Lapsuuden rankat kokemukset, turvattomuus, isän lähtö perheestä ja äidin vaikeus antaa lapsilleen rajat heijastuivat laulajan koko myöhempään elämään. Dokumentin mukaan rakastuminen itsetuhoiseen ja läheisensäkin tuhoavaan mieheen ja isän suhtautuminen Amyyn lähinnä tämän tuoman hyödyn kannalta vaikuttivat siihen, että erilaiset päihteet tulivat nopeasti kuvaan menestyksen myötä.
Raju päihteiden käyttö ja bulimia yhdessä johtivat lopulta Winehousen kuolemaan vain 27-vuotiaana vuonna 2011. Hän oli itsekin aiemmin pelännyt sitä, miten hän pystyisi käsittelemään kohtaamansa menestyksen. Dokumentti näyttää sen tosiasian, että hän ei siihen kyennyt, mutta kykenisikö siihen kukaan muukaan. Katsoja joutuu lopulta kysymään myös itseltään, oltiinko kaikki yhdessä nauramassa ja kauhistelemassa muiden joukossa silloin, kun laulaja tuhosi säälimättä itseään ja media nauraen näytti koko maailmalle hänen alennustilansa. Olisiko pitänyt armahtaa ja sääliä? Kun me nauramme kaksin kerroin näille tämän päivän itseään tuhoaville lahjakkaille winehouseille, mille me oikeasti nauramme?