”Olen nyt kuleksinut kolme päivää / toisessa kainalossa pitkä lauta / (nil nimium studeo, Caesar, tibi velle placere) / ja toisessa lyhyempi / (nec scire utrum sis albus an ater homo) // Kun rupesin tekemään laudoista seinää / tajusin lopultakin / että silmistä ei näe sisään // Catulluksen runot ovat oksankohtia”/ (Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu, VI, 1980).
Saarikosken hengessä alettiin rakentaa uudelleen pihaterassin puista laatoitusta ihka omalla menetelmällä. Nostettiin talven jäljiltä ruohon sisään painuneet laatat ylös ja heitettiin niiden alla olevat, jo lahonneet laudat kaatopaikkakuormaan. Kärrättiin kompostillinen karikkeista multaa terassilaatoituksen alle ja etsittiin lautakasasta uudet, entistä ehommat laudat puulaattojen alle. Ainoa, varsin silmiinpistävä hankaluus oli saada laatat takaisin vierekkäin siten, että ne eivät olisi keikkuneet. No, siihenkin löytyi ratkaisu; laitetaan tukipalikoita keikkuvien puulevyjen alle, ja jopa kohta kaikaa keväinen riemulaulu tässäkin puutarhassa. Nyt näyttää terassi siltä, että siinä voisi vaikka tulisen paso doblen vetäistä piakkoin tulevan vapun kunniaksi:
”Et löydä tanssilattialle ikinä / jos ei jalkapohjasi ole niin herkät / että osaat kulkea eteen katsomatta / käärmeen ohi eikä se pelästy / vuorimännyn juurien yli eivätkä ne vahingoitu."/ (Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu, II, 1980).
