Kuinka rakastaa tytärtään

”Elämäni mittaan olen tuntenut vain kourallisen ihmisiä, jotka ovat todistaneet onnellista lapsuutta, kaikki loput ovat olleet selviytyjiä, kaikille on annettu kaikkea liian paljon tai liian vähän, elämä on pitkä toipumisprosessi lapsuudesta.”

Näin hyytävää tekstiä suoltaa kirjassa uudelle miehelleen Artille israelilainen Joela, jonka ainoa tytär Lea on parikymppisenä lähtenyt kotoaan eikä ole palannut. Vain välikäsien kautta hän on ilmoittanut äidille matkustelevansa maailmalla ja voivansa hyvin. Sattumalta Joelan tuttava kuvittelee nähneensä Lean lapsineen matkallaan Hollannissa ja kuvaa tapahtumaa Joelalle. Näin Joelan onnistuu saada tieto tyttären olinpaikasta, jossa tytär onkin asunut miltei lähdöstään saakka.

Miksi tytär on aikuiseksi tultuaan paennut kotoaan ja halunnut eristäytyä perheestään, vaikka häntä on pidetty kotona kuin kukkaa kämmenellä koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan? Se on kysymys, joka Joelaa on alkanut vaivata hänen saatuaan tiedon tyttären perheen asuinpaikasta. Mikä tyttären ja vanhempien suhteessa meni pieleen?

Pienet vihjeet tyttären kasvaessa ja Joelan kommentoidessa tapahtumia antavat osviittaa siihen, mitä syitä voisi olla lähdön taustalla. Vastausta kysymykseen ei pureskella valmiiksi, mikä on lukijalle aina kiitollista; havaita itse tehtyyn ratkaisuun johtaneet syyt ja tapahtumat.

Hila Blumin (s. 1969) romaanin Kuinka rakastaa tytärtään (Ech le’ehov et bitech) on heprean kielestä suomentanut Minna Tuovinen.

Historian havinaa ja herkuttelua Suolahdessa

Suolahden Wanha Asema valmistui vuonna 1898. Siellä lastattiin vesistöjä pitkin tuotu puutavara juniin ja kuljetettiin tehtaille. Nykyisin Wanhalla Asemalla järjestetään erilaisia tapahtumia ja vierailuja ja tarjolla on myös kahvila- ja ravintolapalveluja hulppeassa asemahallissa. Alueella on myös Keitele-museo, Perinnetelakka ja Tapio Junnon Lastaajat-veistos. Historiikissa kerrotaan, että Akseli Gallen-Kallela oli tuttu vieras asemapäällikön kotona. Muitakin ajan kuuluisuuksia, kuten kirjailija Juhani Aho, paikkaan on liitetty.

Aseman kiinnostavasta historiasta enemmän: https://fi.wikipedia.org/wiki/Suolahden_Wanha_Asema, https://visitjyvaskyla.fi/kohteet/suolahden-wanha-asema/, https://aksa.fi/suolahden-asema-120-vuotta-varikas-historia-pahkinankuoressa.

Suolahden Wanha asema, Asematori 1, Suolahti, suunn. arkkitehti Bruno Granholm, valmistui vuonna 1898

Café Möljä, Suolahden Wanha Asema

Café Möljä, Suolahden Wanha Asema

Junno Tapio (1940–2006): Lastaajat, 1982, Asematori, Suolahti

VB-valokuvakeskuksen kesän näyttely

VB-valokuvakeskus, Kuopiossa Kuninkaankadulla toimineen valokuvaajan Victor Barsokevitschin (1863–1933) mukaan, on tuonut kesän 2023 ajaksi (9.6.-15.10.2023) näytteille amerikkalaisen Spencer Tunickin (s. 1967)  jo yli 30 vuoden ajan kuvaamia, suurissa ryhmissä esiintyvien alastomien ihmisten installaatioita. Tunickin ottamissa valokuvissa osallistujat ovat julkisessa tilassa ja niihin osallistuminen perustuu aina vapaaehtoisuuteen. Tunickilla on toive, että ihmiset hänen töidensä kautta osaisivat katsoa ihmiskehoa toisin kuin on tapana, ennen kaikkea taiteen näkökulmasta.

Edellisen kerran Tunick on kuvannut Suomessa Helsingissä vuonna 2002. Näitä kuvia on esillä myös tässä näyttelyssä. Tänä vuonna heinäkuun 15. päivänä Tunick toteuttaa Kuopiossa tapahtuvan installaation, joka tulee myöhemmin näytteille VB-valokuvakeskukseen. https://vb-valokuvakeskus.fi

Spencer Tunick: New York (Brooklyn Bridge), 1996

Spencer Tunick: Finland (Helsinki), 2002

Mikä on vaivan arvoista?

Ville-Juhani Sutisen kirjoittama teos Vaivan arvoista – Esseitä poikkeuskirjallisuudesta on syntynyt koronan jyllätessä Suomenkin maaperällä. Se käsittelee kolmeatoista tuhannesta noin kahteentuhanteen sivua sisältävää kirjaa, jotka Sutinen luki koronan aikaan. Mukana luetuissa oli esimerkiksi lähemmäs 2000-sivuinen Ilja Ehrenburgin teos Ihmisiä, vuosia, elämää (alkup. Ljudi, godi, zizn, suom. Juhani Konkka).

Esseissään kirjoittaja pohtii, millaisia nämä poikkeusaikana luetut poikkeuskirjallisuuden edustajat sisällöltään ovat. Poikkeuskirjallisuuden keskeisenä arvona hän pitää sitä, että ”niiden kanssa voi ajoittain kokea sellaisia nautinnon ja ymmärryksen hetkiä, joita ei ole mahdollista tavoittaa lukiessaan konventioiden mukaista romaania.”

Sutinen toteaa: ”Monet kertoivat saaneensa lohtua tai toivoa erityisaikana lukemistaan kirjoista. Suurin osa tutkimistani kirjoista ei anna mitään sellaista, vaan ne esittävät ihmisen ja elämän usein synkässä tai naurettavassa valossa. Teennäisen tsemppihengen sijaan ne tarjoavat maailmoja – hyviä tai pahoja, mutta ennen kaikkea avaria ja vaivalla rakennettuja – joihin saattoi aikuisena uppoutua samaan tapaan kuin lapsena upposi satuihin.”

Kun tällaisen luku-urakan jälkeen herää kysymys, oliko se vaivan arvoista, tämä teos ainakin tuntuu sanovan, että oli.

Sutinen Ville-Juhani: Vaivan arvoista – Esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Tapaus

Annie Ernaux’n (s. 1940), vuonna 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen kirjailijan, teos Tapaus (L’événement) on, kuten muutkin Ernaux’n kirjoittamat teokset, minä-kertojan suulla kerrottu tapahtuma ja se on julkaistu vuonna 2000. Tapaus on rankka kuvaus, joka käsittelee nuoren opiskelijanaisen suunnittelemaa ja toteuttamaa raskauden keskeyttämistä aikana, jolloin se oli laitonta ja rikos. Suomeksi teoksen on kääntänyt Lotta Toivanen ja käännös on vuodelta 2023. Teokseen pohjautunut elokuva valmistui vuonna 2022.

Kirjan tapahtuma-aika on 1960-luvun alkupuoli Euroopassa, aikana, jolloin ei-toivotun raskauden ajateltiin pilaavan nuoren ja opintojaan vielä suorittavan naisen tulevaisuuden. Yksityiskohtaisen tarkasti Ernaux kuvaa niitä kauhutunnelmia, yksinäisyyden kokemusta, syyllisyyttä ja pelkoja, joita kirjan kertoja kokee huomattuaan tilansa. Ernaus kuljettaa lukijansa tuntemaan samanlaisia tuntemuksia ja tilanteen vaikeutta; teos käsittelee myös siihen liittyviä ristiriitoja ja se, millaisia kaksinaismoralistisia käsityksiä siihen liittyy.

Teoksen lopussa kirjailija minä-kertojan suulla toteaa: ”Olen nyt pukenut sanoiksi sen, mikä on minulle äärikokemus elämästä ja kuolemasta, ajasta, moraalista ja tabuista, laeista, ja koin sen alusta loppuun kehoni kautta.”

Annie Ernaux on esiintynyt aiemmin Kirjatimpurin palstoilla 1.8.2021 (Vuodet,) 28.1.2023 (Isästä äidistä) ja 6.10.2022 Nobel-palkinnon saatuaan.  

Tuli tuttu, vanha tuttu!

Tuli tuttu kevätkulta. / Lumen alta pistää multa.
Puro pulppuva rinteillä tanssia saa. / Kevätriemua laulavi ilma ja maa.
Jo ääretön taivaskin seestyy / ja lämpimän aika eestyy
ja tuulikin tuoksuja tuo.

Taasen soivat vaskikellot. / Lämpöön elpyy oraspellot.
Sirot kukkaset nostavat pienoisen pään. / Sinisirkkuset soittavat niemissään
ja nurkkihin lehväisen orren / vie peipponen mättäältä korren
ja mökkinsä pystyttää.

Nyt on soilla, mailla juhlaa. / Päivä säteitänsä tuhlaa.
Ukko nuortuvi niin kuni harmaja puu, / poian posket ne kauniiksi ruskettuu.
Soi loilotus, luikku jo raikuu / ja kunnaat ne kummasta kaikuu,
kun käkönen kummulla soi.

Aidan luona kiiltää kuokat, / karhit, kanget, hevosluokat.
Jyvän toivoen heittävi multaan mies: / "Sadon runsahan pellosta saan, kukaties!"
Noin miettii ja auraansa tarttuu, / jo toivosta voimia karttuu.
Hän katseensa taivohon luo.

"Tuli tuttu, vanha tuttu, / yllä uusi nurmen nuttu!"
Pieni Erkkikin laulavi innoissaan / talon karjoja aamulla kaitessaan;
taas leppätorvea koittaa / ja metsälle mieliksi soittaa,
kuin talvea ollut ei ois!

Larin Kyösti (Kyösti Larson, 1873-1948): Tuli tuttu, vanha tuttu!

kuva: Kirjatimpuri

Ateneumiin

Ateneum valmistui arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelemana vuonna 1887 ja avattiin yleisölle seuraavana vuonna. Torilta katsottuna Ateneumin päätykolmion alapuolella lukee kissankokoisin kirjaimin CONCORDIA RES PARVAE CRESCUNT, ’sovussa pienet asiat kasvavat’, joka on hyvä muistaa vielä tänäkin päivänä. Muutenkin uusrenesanssia edustava talo on komeaa katsottavaa. Lisää tietoa Ateneumista löytyy osoitteesta www.ateneum.fi.

Ateneumin kolmannessa kerroksessa on kesän aikana (5.5.–17.9.2023) esillä taidemaalari Albert Edelfeltin (1854–1905) laaja näyttely, joka on ollut aiemmin esillä Pariisissa ja Göteborgissa. Näyttelyyn on saatu teoksia eri taidemuseoista ja yksityiskokoelmista, joten ennen näkemättömiä Edelfeltejäkin voinee löytyä. Näyttelyn ovat kuratoineet Ateneumin amanuenssit Anne-Maria Pennonen ja Hanne Selkokari.

Albert Edelfelt: Kesäilta, 1883

Albert Edelfelt: Virginie, 1883

Päivien kirja

Patti Smithin - taiteiden melkoisen moniottelijan: Ihan kakaroita, M Train, Apinan vuosi, Horses-albumi jne. - kamera on räpsinyt tiuhaan ja otoksista Smith on julkaissut vuoden jokaisen päivän kattaman kokoelman Päivien kirja (A Book of Days). Graafinen suunnittelu on Debbie Glassermanin. Tekstit on suomentanut Antti Nylén.

Päivien kirja perustuu 366 etupäässä mustavalkoiseen valokuvaan, jotka Smith on ottanut Polaroid Land 250 -pakkafilmikamerallaan, ja teksteihin, joilla Smith on täydentänyt kuviaan. Niiden mukana lukija pääsee mukaan omaperäiselle matkalle Smithin kanssa, samalla kertaamaan yleistietoaan taiteen ja tieteen klassikoista ja tutustumaan uusissa ja hieman tavallista erikoisemmissa kohteissa piilevään viehätykseen. Matkailu avartaa, ja Smithin kuvien avulla siitä voi nauttia ihan kotisohvalla ja ilmastoa säästellen.

Multasormet töihin

Nyt taitaa olla H-hetket käsillä, jos aikoo harrastaa viherpeukalointia kohtalaisen onnistuneesti tänä kesänä omalla parvekkeella, pihalla, puuhapalstalla tai keittiön ikkunalaudalla. Onneksi ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen, vaan voi kysyä tietävämmiltä neuvoa.

Kirsi Tuomisen Kysy puutarhurilta – Ammattilaisen parhaat vinkit puutarhaan ja parvekkeelle antaa neuvoja sekä parvekeviljelyyn että pihan suunnitteluun keväästä myöhäiseen syksyyn ja kasvien talvehtimiseen saakka. Kirjassa on ohjeita kompostin perustamisesta ja hoidosta tuholaisten torjuntaan, ekologisen puutarhan perustamiseen ja kasvien lisäämiseen, joten vinkkiosastossa löytyy. Teoksen sisältö on koottu kotipuutarhurien Tuomiselle esittämien kysymysten perusteella.

Reima Flyktmanin runsaasti kuvitettu Helppo puutarhakirja sisältää kirjoittajan mukaan ”kaiken olennaisen tiedon yleisimpien kasvien kasvattamiseen ja hyödyntämiseen”. Kirja lähtee liikkeelle perusteista, jotka tarvitaan suunniteltaessa viljelyä avomaalle tai kasvihuoneeseen. Juuresten ja yrttien kasvattamisen lisäksi annetaan ohjeita marjojen, hedelmien ja kukkien viljelystä. Kirjan loppupuoli esittelee puutarhassa viihtyviä eläimiä, joista ainakaan jäniksiä tai tuhohyönteisiä ei kasvimaalle erityisesti kaivattaisi.

Hakaniemen hallissa tavataan!

Helsingissä sijaitsevan Einar Flinckenbergin suunnitteleman Hakaniemen kauppahallin ensimmäisiä avajaisia vietettiin 1. kesäkuuta vuonna 1914, siis jo ennen itsenäistä Suomea. Vuosina 2018–2023 hallirakennus oli suljettuna peruskorjauksen vuoksi. Hallin uudet avajaiset olivat huhtikuun 23. päivänä tänä vuonna. Historian havinaa ja menneen maailman perinteitä on edelleenkin hyvin aistittavissa täysin peruskorjatussa, valoisassa hallissa. (https://hakaniemenkauppahalli.fi)

kuva: Kirjatimpuri

kuva: Kirjatimpuri

Pikkutimpuri: Asfalttihommissa

Pian on taas se aika vuodesta, kun pikiteillä ahertavat asfalttinaiset ja -miehet kuumottavassa paahteessa. Varoen ja vauhtia ohi ajavissa autoissa tuntuvasti hiljentäen ihmetellään silmät ymmyrkäisinä, mitä siinä tiellä oikein tapahtuu.

Työn laatu selviää myös, kun ottaa käsiinsä Salla Savolaisen (s. 1962) lastenkirjan Asfalttihommissa. Siinä kuvataan tarkasti, miten vaativaa ja raskasta työtä asfaltointi on. Kirjan luettuaan tietää vaikkapa sen, millainen laite iskupalkkimurskain on tai mistä aineksista asfalttia tehdään. Tikkarikin on tällä työmaalla jotain ihan muuta kuin karkkia! Käsissä kestävä kirja kuuluu työmaakirja-sarjaan, jossa on aiemmin ilmestynyt Betonia! ja Asfalttia! ja tulossa on vielä Romua!  

äitienpäivä 14.5.

Orvokkini tummasilmä / kultasydän pieni. / Katsot aina lempeästi, / kun käy luokses tieni.
Itse hoidin kukkamaani, / rikkaruohot kitkin, / vettä kannoin iltasella / rantatietä pitkin.
Noudan tästä äidilleni / orvokin tai kaksi. / Annan kaunokukkaseni / äidin armahaksi.
Hoivastasi hellimmästä, / jonka sain mä sulta, / Luoja sua siunatkohon, / oma äiti kulta.

Orvokkini tummasilmä, sanat: Siiri Lameri (Sigfrid Lampén, 1873–1947), sävel: Juho Nestori Lahtinen (1881–1935)


kuva: Kirjatimpuri

Levyä levyttämässä

Näin äitienpäivän kynnyksellä palautuu mieleen Etelä-Afrikassa syntyneen ja Englannissa asuvan Deborah Levyn (s. 1959) elämäkerrallinen trilogia: Mitä en halua tietää (Things I Don’t Want to Know, 2013), Elämisen hinta (The Cost of Living, 2018) ja Omistuskirjoituksia (Real Estate, 2021). Kaikki Levyn teokset on suomentanut Pauliina Vanhatalo.

Elämisen hinta -teoksessaan Levy toteaa: ”Elämä hajoaa. Yritämme saada siitä otteen ja pitää sen koossa. Ja sitten tajuamme, ettemme enää halua pitää sitä koossa.” Myöhemmin Levy jatkaa naisen osaan elämässä viitaten: ”Kun isämme tekee mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, ymmärrämme että se on hänen osansa. Jos äitimme tekee sen mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, koemme hänen hylänneen meidät.”

Älykkäitä väläyksiä ja kirpeitä havaintoja eletystä elämästä suvereenisti suoltava Levy haaveilee joskus omistavansa vanhan upean talon ja granaattiomenapuun. Niin moni muukin. Onko se talo ihmisen sisäinen todellisuus ja maailma, yhtä tavoittamaton kuin haaveissa oleva unelmien asumus?

Leffaa pukkaa

Aftersun – päivämme auringossa on Charlotte Wellsin käsikirjoittama ja ohjaama esikoiselokuva. Kuvaajana on toiminut taitava Gregory Oke.

Elokuvan näennäisen tavallinen juoni kuvaa sitä, kun Sophie, 11-vuotias tyttö (Frankie Corio) on lomalla Turkissa 31-vuotiaan isänsä Calumin (Paul Mescal) kanssa. Sophieta myöhemmin aikuisena naisena esittää Celia Rowlson-Hall.

Eletään 1990-luvun loppupuolta. Isällä ja tyttärellä on lomalla mukanaan videokamera, jolla he kuvaavat vuorotellen toisistaan otoksia, joita aikuinen Sophie myöhemmin kotonaan katselee. Toisilleen läheiset isä ja tytär tekevät lomalaisille tyypillisiä asioita; käyvät retkillä, syömässä, iltahuvituksissa, uimassa ja pelailemassa. Pientä ihastustakin löytyy lomakansan joukosta. Iloon liittyy kuitenkin koko ajan taustalla värjyvää epätietoisuutta ja surua.

Elokuvan näkökulma on tarkkaavaisen tytön, joka rekisteröi koko ajan isän muuttuvia tunnelmia ja ympäristöään. Kipsikätisestä isästä kerrotaan hyvin vähän; ei selitetä miksi hänellä on kipsi eikä sitä, miksi hän yrittää saada sen kädestään pois. Isä myös toimii usein tyttöä hämmentävällä tavalla.

Isän kanssa olemisen onnesta ja läheisyydestä huolimatta isä jää Sophielle etäiseksi. Hän on kyllä paikalla saatavilla, mutta silti jossain omissa maailmoissaan. Loman päättyessä isä ja tytär lähtevät eri suuntiin, ja elokuvan loppu jää avoimeksi. Katsojan mieltä jää kaihertamaan monia vastaamattomia kysymyksiä.

Suksitaan suolle ja luontoon

‘Suo siellä, vetelä täällä’, vanhan kansan sanonta pitää edelleen paikkansa suolla kulkiessa ja joskus elämässäkin. Mutta minne mahtaa päätyä, jos joutuu ’ojasta allikkoon’?

Jouko Rikkisen kirjoittama ja kuvittama teos Suot Suomen luonnossa esittelee erilaisia suotyyppejä ja niille ominaisia kasveja. Oppaan esittelyssä mainitaan korvet, rämeet, nevat, letot ja lettorämeet, luhdat, keidassuot, aapasuot ja palsasuot, rinnesuot ja tunturisuot. Näiden suotyyppien kasveihin tutustutaan sekä sanoin että kuvien avulla.

Rikkisen kirjoittama ja kuvittama toinen opas Uhanalaiset kasvit Suomen luonnossa esittelee erilaisista luonnon ympäristöistä löytyviä harvinaisia kasveja. Näitä ympäristöjä ovat lehdot, kangasmetsät ja korvet, avosuot, sisävesien rannat, merenrannat, kulttuuriympäristöt, kalliot ja tunturit.

Näitä retkireppuun hyvin mahtuvia luonto-oppaita tutkiessa herää into mennä retkeilemään ja havainnoimaan luonnosta kasveja, joita Rikkinen on kirjoissaan havainnollisesti kuvannut. Oppaiden lopusta löytyvät lajihakemistot ja niitä lukiessa voi vain ihmetellä myös suomen kielen rikasta ja mielikuvituksellista lajien nimistöä. Erityiskiitos nimistön suomentajille!

Molemmissa kirjoissa Rikkinen antaa vinkin Helsingin yliopiston lajintuntemuksen oppimisympäristö Pinkkaan (pinkka.helsinki.fi/pinkat/#/), näitä oppaita tukevaan verkkoympäristöön.

Hortoilua

Tähän asti on luultu, että hortoilu yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa lähinnä päämäärätöntä kuljeskelua paikasta toiseen siellä sun täällä. Mutta nyt on luettu, että se voikin olla myös jotain ihan muuta.

Hortoilu on harrastus, joka pitää sisällään villiyrttien keruuta, käsittelyä ja niistä kokkaamista ja niillä herkuttelua. Näin todetaan Raija Kivimetsän kirjoittamassa kirjassa Hurmaava horta - Ruokaa ja rohtoja villiyrteistä. Horta taas on yhteisnimitys villivihanneksille ja villiyrteille.

Teoksen mukaan hortoiluun kannattaa hurahtaa alkukeväästä, heti lumien sulettua, jo senkin vuoksi, että hortoiltavat kasvit ovat parhaimmillaan ennen kukintaa. Keruuta voi jatkaa myöhäiseen syksyyn.

Mitä kaikkea sitten kannattaa hortoilla? Kivimetsän opas neuvoo erilaisten villiyrttien kasvupaikkoja, käyttöä keittiössä, rohtona tai pakastettuna ja muitakin käyttövinkkejä. Kirjan loppupuolella on erilaisia ruokaohjeita villivihannesten käyttämiseen ruuanvalmistuksessa. Alkulehdellä on varmuudeksi toteamus, että teos ei ole rohdos- tai hoito-opas sairauksiin tai vaivoihin, vaan sen tarkoitus on toimia inspiraationa luonnon ruoka-aitan tunnistamiseksi.