Huhtikuu
On väsynyt ja harmaa maa. / Ja märkää lunta putoaa. / Ja yli meren aution / soi tuulen laulu lohduton. / On huhtikuu. On vaikein aika maan. / Nyt kevät itkee luomistuskissaan.
Oi, tiedättehän, se voittain taistelun / taas nostaa valtikkansa lumotun. / Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu, / - käy päivä esiin, multa kirkastuu, / ja yli mullan kuultaa vihreys, / soi ihmeellisen tuulen hengitys. / Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä / voi ketään, joll’ on kevään ikävä.
Ja kuitenkin: se säikkyvä, / se uusi, hento elämä, / se, joka puissa mullassa / nyt sykkii kohti valoa, / ja jolle viima ulapan / on niin kuin viesti kuoleman, / se vieno, joka palelee / ja värisee ja vapisee, / - oi, jaksaako se yhä odottaa, / siks’ kunnes auringossa herää maa?
Oi, tietääkö se kaikkein viluisin / sen vapahtavan, minkä minäkin? / Oi, tietääkö se arka, vaalea: / ei kevään rakkaus voi sammua. / Ei yhtään ikävöivää päällä maan / voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan! / Ei ketään, joka kaipaa kylliksi, / sen tiedän – enkö sitä tietäisi!
Saima Harmaja, kokoelmasta Huhtikuu, 1932